Seitsemän päivää mökillä

Matkasimme viikoksi kesämökille vehreään Pohjois-Savoon. Vaihtelevat ilmat pitivät niin sään tarkkailuun erikoistuneet vanhempani kuin nuoremmankin polven ahkerasti kuurupiilosilla.

Rautalampi, heinäkuu 2017. Mökillä aika pysähtyy. Tämä tapahtuu kirjaimellisesti, sillä tyttäreni ei saa unta tuvan suuren kellon tikittäessä. Otan kellon alas seinältä ja huomaan kellon takana tekstin: “Äidille aikaa 8.5.1983.” Oliko isoäitini nyt niin kovin kiireinen? Jos oikein muistan niin kyllä. Ainakin kesämökillä reumaiset jalat olivat taukoamatta liikkeessä mökin ja keittokatoksen välillä. Lapsuuteni kesämökillä ruokailut seurasivat toisiaan kellon tarkkuudella. Viisarit kertoivat, milloin pöytä olisi katettu ja milloin olisi hyvä käydä päivälevolle, milloin taas herätä kahvittelemaan.

“Lämmin henkäys talvisäässä”, sanoo isäni tulleessaan saunasta. On täällä aikamoisen viileää. Keskiviikkoiltana on pakko laittaa tuli mökin kamiinaan. Onneksi jokaiselle päivälle riittää aurinkoa. Viileä ei minua syö niin kuin pimeät päivät. Ihminen tarvitsee valoa. Sade on kirjojen rakastajalle lahja, kurja sää on ihana, hyväksytty syy jäädä mökkiin lukemaan yhä lisää. Ikääntynyttä mökin omistajaa eivät vaihtelevat säät pelota, hän perkaa kalat hyvillä mielellä niin tihkusateessa hyttyspilvessä kuin auringonpaisteessakin. Aito kalamies ei ilmoja kavahda, vaikka taivasta tarkkaileekin.

Mökillä miehelleni rakkainta on ruoka. Matkalla mökille  ja mökiltä käymme syömässä Tertin kartanossa Mikkelissä. Kartanon upeasta kaupasta mukaan tarttuu herkullinen tuttavuus: Tertin kartanon omenacalvadoshyytelö, joka maistuu taivaalliselta savumuikkujen kanssa. Suonenjokelaisista Kannisen kananmunista saa loistavia uppomunia, ne pysyvät koossa ja niissä on täyteläinen maku. Olen erikoistunut ruuanlaiton sijaan kattauksiin, mutta tällä kertaa yllätän itseni ja muut läsnäolijat: teen mökkiseurueelle sangen maukasta mustikkapiirakkaa ja pannukakkua. Kesäkeittiötaidoistani totuudellisemman kuvan antaa seuraava episodi. Mies muuraa mökin pihalle uuden grillin. Rakennelmaan on laitettu tulet ensimmäistä kertaa. Ajattelen, että poltetaampa samalla vähän paperiroskaa ja sysään nuotioon nivaskan isoisäni kulahtaneita laulumonisteista. Kun mieheni saapuu paikalle, hän toteaa, että paperiroska on pilannut totaalisesti orastavan grillaushiilloksen. On aloitettava alusta. Että näin.

Savon raikkaassa yössä näen unta, jossa minulle selviää, että olen ollut naimisissa ennen nykyistä liittoani. Sukellan unessa surrealistiselle matkalle menneisyyteen, jonka aikana minulle selviää, että entinen siippani on ollut  äänentoiston ammattilainen ja nimeltään Matti Parsa. Aamulla havaitsen, että Matti Parsa muistutti erehdyttävästi nuorta prinssi Bertiliä, jonka rakkaussuhteesta prinsessa Lilianiin olen lukenut edellisiltana naistenlehdestä. Kuninkaallisten tarinat ovat taattua kesäkauraa.

Ihminen voi toden totta elää pitkät ajat juuri niiden vastausten äärellä, joihin hän kuumeisesti etsii vastausta. Isääni on kismittänyt vuosia oman isänsä tarkat palveluspaikat ja -ajat talvi- ja jatkosotien aikana. Kaivan mökin ulkovarastoa, joka sijaitsee mökin tuvan lattian alapuolella. On ollut puhetta, että tuota rojua olisi hyvä polttaa roviolla samalla, kun muutakin tavaraa syötetään tulen ruuaksi. Löydän kaksi isoa pahvilaatikollista täynnä paperia. Niissä on lähinnä suvun omistuksessa olleen musiikkikaupan kuitteja  ja kirjanpitoa 1960- ja 1970-luvulta. Mukaan mahtuu myös muutama vetävä matkailuesite. Yhtäkkiä tomuisten paperien seasta paljastuu ote isoisäni sotilaspassista. Kaikki nämä vuosikymmenet isäni on tallustellut vain metrin sen paperipinon yläpuolella, joka nyt tarjoaa vastauksen häntä askarruttaneisiin kysymyksiin.

Mennyt aika ja sen hahmot kiehtovat niin isää kuin tytärtäkin. Luen mökillä Helena Ruuskan ansiokkaan Eeva Joenpelto – Elämän kirjailija -teoksen. Joenpellon persoona inspiroi minua. Elämänkerrasta piirtyy yksilö, joka vaikutti olevan paitsi omanarvontuntuinen ja tyylitietoinen myös elämän vastoinkäymisistä sisuuntunut yksilö, joka osasi liikkua luontevasti miesten hallitsemissa maailmoissa. Olisinpa ollut kärpäsenä katossa Hellemanien 50-luvun ja 60-luvun illanistujaisissa, taiteen ja kustantamoalan kultakurkkuja talo pullollaan. Mennyt aika maistuu hetkittäin niin paljon väkevämmältä kuin nykyhetki.

Käymme päiväretkellä myös Kuopiossa, jonka Kauppahallista löydän lempikirjailijani J. M. Coetzeen teoksen Kesä. Kuopion museosta löydän jälleen yhden todisteen sille, että ennen jotkut asiat olivat kirjaimellisesti paremmin. Vielä 1950-luvulla Itä-Suomen matalat lahdet olivat keskikesällä valkoisenaan lumpeita.  Nyt isoja lumpeenkukkia ei löydy hakemallakaan. Suomeen vieraslajina tuotu piisami on tehnyt tuhojaan kohtalokkain seurauksin. Eeva Joenpellon nuoruuden päivinä kotimaan järvet notkuivat lumpeita.

Äitini on juuri puhunut minulle tuttavasta, jolla on Alzheimerin tauti, kun aloitan Selja Ahavan Eksyneen muistikirjan. Kirja sattumoisin kertoo juurikin muistihäiriöisen maailmasta. Teoksen tarinan rinnalla kulkee mielessäni tuttavan raskas, sapettava kohtalo. Tämän hetken kotimaisista kirjailijoista Ahava kuuluu omaan kärkikastiini. Hieno kirja on tämä hänen esikoisromaaninsakin, vaikka Taivaalta tippuvat asiat on kylläkin suosikkini kirjoittajalta.

Täällä mökillä opin tuntemaan isovanhempani, heidän luontonsa ja suvun värikkäät tarinat. Nyt sen todistavat tutkimuksetkin, että isovanhempien kanssa vietetty aika on monella tapaa lapselle siunaukseksi. Mökkiviikolla äitini järjestää lukuisia yllätyksiä tyttärelleni; kirjoittaa päivittäin postia lapseni loihtimaan “postilaatikkoon” ja uimaankin ehditään yhdessä. Isäni keittää joka päivä lapsenlapselle aamupuurot, vie kalaan ja hoitaa mökin tiheät tiskivuorot. Sukupolvien yhteistä kujeilua on ilo katsella. Mökkiviikko jättää ainutlaatuisia jälkiä, joihin lapsi ja aikuiset voivat palata hymyssä suin.

Text & style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin

Enemmän mielenrauhaa

Matkustamme viikoksi Kyprokselle ja etelän kirkkaassa valossa, meriveden huuhdellessa ihoa saan aivoni ja ymmärrykseni toimimaan uudella sykkeellä. Saan vapauttavan oivalluksen.

Poliittisen elämäni hedelmänä lähdin seuraamaan sosiaalisessa mediassa jos jonkinmoista mielipiteentuottajaa. Moni tuttavuus, joka kasvokkain on kovin mukavaa seuraa, kiihtyy sosiaalisessa mediassa hurjille kierroksille. Larnakan auringon alla mittani tulee vihdoin täyteen. Häivytän monta ääntä ja naamaa omilta sosiaalisen median tileiltäni. Kuinka ihanan tyyneksi feedini käyvätkään! Aivan kuin Neuvostoliitto ja sen ahtaus olisivat pyyhkiytyneet yhdessä hetkessä. Miksi ihmeessä olen antanut näiden äänitorvien mellastaa ja viedä ajatusteni ja alitajuntani arvokasta tallennustilaa!? Miksi olen altistanut itseni säännölliselle mielipahalle? Toistettu tieto muuttuu varkain totuudeksi, vaikka se olisi suoranainen valhe tai vain osatotuus. Raukea mieli haukkaa helposti sisäänsä huonosti pureskeltua ja tuotettua tietoa. Tunteet tarttuvat. Haluan vartioida mielenrauhaani yhä valppaammin.

Lomaviikolla luen monta kirjaa. Kari Hotakaisen ihmisen osa on antoisin. Hotakaisen ajattelua on kiehtovaa seurata, hän tonkii ihmisen mieltä perusteellisesti ja kaunistelematta kuin suurta biojätekasaa. Anja Snellmanin Pääoma on niin järisyttävä, että alan nähdä painostavia unia. Snellmanin omaelämänkerrallisessa opuksessa on tarinan muruja, jotka tuntuvat lähes liian tutuilta. Alan jälleen kerran koota mielessäni listoja, nimiä ja tahoja, jotka tulevat mahdollisesti tulkitsemaan Mustat ikkunat -romaania kovin toisin kuin sen kirjoittaja on alunperin tarkoittanut. Eikä sille tietenkään voi mitään. Se on kirjoittamisen hinta: jokaisella on oikeus ymmärtää teksti mielensä mukaan. Sanat ovat maailman vaarallisin ja lohdullisin asia.

Tekstien tulkinnasta ja ymmärtämisestä puheen ollen. Luin Kyproksella lähes kokonaan Kaari Utrion Ruusulaakson. Ylen Sadan vuoden kirjat -kokonaisuudessa kirja on valittu vuoden 1982 merkittävimmäksi romaaniksi. Utrion mukaan kirja on parodia. Kirjailijan kieli ja osin tarkat havainnot todellisuudesta kiehtovat, mutta tarina on todella uuvuttava. Feminismi on kiedottu toinen toistaan raivostuttavimpien henkilöhahmojen luksuselämää ja ristiin naimista tihkuvan todellisuuden hauraisiin rihmastoihin. Muistan yhä elävästi, miten kovat arvot jylläsivät 1980-luvulla. Vain rahalla ja materialla tuntui olevan väliä. Kauneusihanteitakin oli  tasan yksi tai korkeintaan kaksi: prinsessa Diana ja Samantha Fox. Tuosta turhamaisesta, tuhlailun ja mahtailun aikakaudesta Ruusulaakso on toki oivallinen muistutus.

Kypros on ihanteellinen paikka bakteerikammoiselle ihmiselle: on siistiä ja puhdasta ruokaa. (Tosin on vaikeaa tottua siihen, ettei vessanpönttöön saa työntää wc-paperia, vaan ne heitetään roskikseen. Tämä onnistuu vaihtelevasti.) Larnakan helmi on libanonilainen ravintola Maqam Al-Sultan. Juuri kun luulimme, että kaikki ruokalajit on tuotu pöytään, meille ilmoitetaan, että vielä olisi grilliruoat tulossa. Vyöryimme ravintolasta ulos.

Loma on lapsiperheelliselle parisuhteen koetinkivin. Eivät suuret asiat ärsytä vaan ne pienet. Miksi pitää mennä hitaammalla hotellin hissillä, kun voi ottaa sen nopeamman, vaikka täytyy ottaa muutama askel enemmän? Älä heiluttele, täällä tarjoilijat hermostuvat moisesta, ottavat itseensä. Rento ja välitön lomatunnelma kisaa ahkerasti turvallisuusagendan kanssa. Miksi television pitää auki olla suihkua odotellessa; katso nyt sieltä ehti juuri tulla musiikkivideon myötä lapselle sopimatonta materiaalia! Siellä on nyt aivan kauhean isot aallot, älä vie lasta enää toiste noin kauas rantaviivasta! Desinfioidaan nyt ensiksi kädet!

Perheloman huipennukseksi muodostuvat myöhäisillan uinnit hotellimme SENTIDO Sandy Beachin valaistuissa altaissa. Mikä rauha! Vain tähtitaivas kaartuu uimareiden yllä. Vain me kolme ja pari satunnaista tanskalaista kuhertelijaa. Tanskalaiset ovat parasta matkaseuraa.

Text, style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin

Hyvän puolella

Kärsin hetkittäin oireyhtymästä nimeltä kaikkienkärsivienpelastamissyndrooma. Halu pelastaa koko maailma pahalta aiheuttaa säännöllisen epäsäännöllisesti ahdistusta ja tuskaa aamuyön tahmeina tunteina. Kakku on kerta kaikkiaan liian iso nieltäväksi: pitäisi pelastaa kaikki alkoholistien lapset, ihmiskaupan ja silpomisen uhrit, ruokkia nälkäiset lapset ja kouluttaa kehitysmaiden tytöt ja naiset. Tuntuu turhalta kierrättää pienessä Pohjolassa, kun suurvallat tekevät lähinnä sen, mikä tässä hetkessä huvittaa. Kyynisyys- ja voimattomuuskohtausten jälkeen olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, että pieni askel on yrittämättömyyttä ja passiivisuutta parempi vaihtoehto, sillä vähintäänkin kuluttajana minulla on paljon valtaa sen suhteen, kenelle rahani jaan. Kaikkia sorrettuja en kykene auttamaan jaloilleen, mutta voin hankkia vaikkapa kylmän kesän lämmikkeeksi eettisesti valmistetun Store of Hopen kashmirhuivin, jonka tuotot valuvat myös heikompiosaisten taskuihin.

Store of Hope on tamperelaiset Eeva Valopaasin ja Anna Takalan yhteinen konsepti, joka myy verkossa kehitysmaissa eettisesti tuotettuja tuotteita elintarvikkeista asusteisiin. Mitä eettisyys tässä yhteydessä tarkoittaa? Esimerkiksi Store of Hopen tuotteita valmistavat naiset Nepalissa ovat päässeet elämässään jaloilleen ja omilleen. Yritys huolehtii työntekijöiden sosiaaliturvasta ja tuotteiden valmistajat saavat reilun korvauksen tekemästään työstä. Tuotteet ostetaan suoraan tuottajilta ilman välikäsiä. Nepal on yksi maailman hauraimmista valtioista ja maa kärsii yhä pitkän sisällissodan ja kastijärjestelmän kitkeristä hedelmistä. Kevään 2015 maanjäristysten seurauksena yli miljoona ihmistä vajosi alle köyhyysrajan. Itse uskon siihen, että koulutus ja ihmisarvoinen työ voivat nostaa yksilön ja erityisesti kehitysmaiden naiset äärimmäisestä köyhyydestä.

Store of Hope tähtää nyt kotimaisesta verkkokaupasta kansainväliseksi toimijaksi, joka yhdistää pienet, paikalliset tuottajat. Loppukiri on kirjaimellisesti käsillä, sillä joukkorahoituskampanja kansainvälisen verkkokaupan perustamiseksi päättyy sunnuntaina. Voit osallistua kampanjaa joko lahjoittamalla rahaa tai ostamalla kamppanjahuivin.

Kuvissa hehkuu pitkästä aikaa Leena, joka on yksi Heini Issuen tunnetuimmista kasvoista vuosien varrella.

Cashmere Scarves/ Store of Hope
Earrings/ Store of Hope/ Princess beads

Text, make up, style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin

Aina pääroolissa?

Ikä tuo parhaimmillaan mukanaan hyviä asioita. Viisastuminen on yksi toivottava piirre, jota saattaa tapahtua elämänkokemuksen karttuessa. Yksi aivoihini vuosien myötä tihkuneista oivalluksista on se, että kaikkialla ja kaikessa ei ole kyse minusta. Usein on hyvä olla osana kokonaisuutta, yhteisesti tehty synnyttää jotain parempaa.

Olen kuopus ja ajatus duosta on verenperimää. Toisin syntymäni taisi olla 4-vuotiaan siskoni siihenastisen elämän suurimpia traumoja. Harva pikkutyttö haluaa universumiinsa ketään toista olentoa ryöstämään vanhempiensa jakamatonta huomiota. Sairaalloinen sisaruuskateus lieventyi ajan myötä, mutta vanhempiemme huomiosta kisasimme kyllä kumpikin omalla tavallamme. Opin nopeasti kuopuksen aseet: avuttomuus- ja viattomuuskortit sekä söpöilyn ja hassuttelun taidon. Tosin avuttomuuskortti tarjosi myös ikäviä lieveilmiöitä: esikoinen nappasi pisteitä ja sai osakseen etuoikeuksia nenäni edestä. Perheen huomiotalous on tarkkaa ja raakaa peliä.

Luulin olevani helppo ja toiset huomioon ottava ihminen, kunnes menin naimisiin. Oikeastaan oivallus omasta jonkinlaisesta itsekeskeisyydestä paljastui jo ennen alttaria. Kihlausaikana kerroin kovaan ääneen kaikkialla, että MINÄ olen menossa naimisiin ja mitä MINUN häissäni ei varmasti tultaisi näkemään ja mitä MINUN hääjuhliani ajatellen oli juuri nyt suunnitteilla. Äitini puuttui muutaman kerran vuodatukseeni:” Jos olen ymmärtänyt oikein, myös Sakari on menossa naimisiin.”  17 yhteistä aviovuotta ovat onneksi hioneet särmiä, herättäneet ymmärtämään, miten tärkeää on tukea toista ja osata myös vetäytyä valokeilasta silloin, kun on puolison vuoro saada kaikki kiitos ja kunnia.

Vaikka harrastan bloggausta, suhtaudun yhä osin ristiriitaisesti bloggaukseen ja vloggaukseen. Henkilöbrändäyksestä tulee ainakin itselleni helposti vaivaantunut ja tunkkainen olo. Olen tullut siihen ikään, ettei itsetehostus enää mene helpolla läpi, vaan egotrippailu valahtaa elämänkokemusten terävöittämään haaviin. Todellisuus kaventuu melkoisesti, jos puheenaiheena on jatkuvalla syötöllä minä. Ihmisen arvo roikkuu näkyvyyden ja tykkäysten heiveröisen langan varassa. Bloggareiden  ja vloggareiden vahvuus nousee mielestäni esiin silloin, kun voidaan sanoittaa ja kuvittaa maailmoja, joista muutkin hyötyvät. Pelkkä itsensä toteuttaminen tai henkilökohtaiset pistesijat eivät ainakaan minulle riitä bloggauksen motivaaatioksi. Oma tavoitteeni on  avata ja avartaa, tarjota lukijoilleni uutta ajateltavaa ja antoisia visuaalisia kokemuksia.

Mutta  hyvääkin kehitystä on. Erityisesti nuorempi sukupolvi on luonut toisten osaajien tukemisesta uutta kulttuuria: ei olla ainoastaan itse äänessä, vaan annetaan osa huomiosta ja kiitoksesta toisille.  Oma brändi täydentyy ja terävöityy toisten kautta ja avulla. Tälle periaatteelle Heini Issue -blogikin pohjautuu. Stailaan mieluummin muita kuin itseäni. Saan nautintoa siitä, että luon toisista ihmisistä uusia maailmoja. On ihana saada eteensä tabula rasa, tyhjä taulu. Tämän postauksen kasvo Sofi kuvaa omaa tyyliään romanttiseksi. Oli hauskaa tehdä hänelle tyylejä totutun ulkopuolelta. Graafinen Marimekon kesän 2017 malliston luomukset pukevat nuorta naista kuin hyvin istuva hanska.

Skirt/ Marimekko (Kentauri)
Rose shirt/ second hand
Shirt / Marimekko (Sohvi)
Leather skirt/ Marimekko (Kutty)
Shoes/ Marimekko
Sunglasses /Marimekko
Dress/ Marimekko (Juliaana Simbad)

Text, make up, style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin