Kasvattajan onni ja kiirastuli – lapsi on tuttu ja tuntematon

”Kirjoitan isona kirjan bakteerikammoisesta äidistäni.” Tyttäreni lause tulee yllättäen, mutta harkitusti hetkeen, jossa äidin huomio on vangittava. Kuinka ilmeistä se onkaan: lapsi todellakin imee kaiken ympäriltään. Reilut kaksi ja puoli vuotta olen kirjoittanut romaania, jonka inspiraation lähteenä ovat sukuni tarinat. Lapseni tietää tätä nykyä paremmin kuin hyvin, mistä tekstien aiheet voi ammentaa: yhtä lailla todellisista tapahtumista kuin mielikuvitusolennoistakin. Kaiken lisäksi lapseni on oikeassa. Olen sangen bakteerikammoinen: käsidesi kulkee aina laukussa, käsiä pestään ulkoa tullessa ja kaikki lattialle tippunut pestään tai joutuu roskikseen. Tavat siirtyvät sukupolvelta toiselle: tyttäreni komentaa vierailulle saapuvia kavereitaan käsipesulle. Puhtaus on puoli ruokaa, mutta kyllä siitä voi tulla myös yksi elämää rajoittavista painolasteista. Yritän ottaa rennommin, mutta eihän se kovin helppoa ole. Onneksi on ystäviä ja ihana anoppi, jotka kannustavaa löysäämään otetta.

Puhun tyttärelleni aina totta. En tietenkään kerro lapselleni kaikkea, mutta en koskaan ainakaan tietoisesti huijaa tai kaunistele. Mutta tästäkin voi muodostua ongelma, sillä yhteisö ympärillämme on niin moninainen. Joulupukin fiktiivisyys tehtiin selväksi tyttärelleni heti alkuunsa, enkä osannut aavistaa, että lapsestani tulisi aikamoinen riesa päiväkodin henkilökunnalle. Totuudentorvi yritettiin vaientaa hellävaraisesti useammin kuin kerran, hoitotädit ja -sedät olivat helisemässä tyttäreni kertoessa päiväkotiryhmälle suuresta joulupukkihuijauksesta. Rohkeuden puute ei kuulu tyttäreni ominaisuusvalikoimaan lainkaan. Hän on valmis taistelemaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Naamasta näkyy aina, missä juuri nyt mennään.

Lapsen luonne kumpuaa rikkaasta sukupuusta. Tytär on samaan aikaan tuttu ja tuntematon. Toisinaan tuntuu kuin eläisin yhä ja edelleen isosiskoni kanssa samassa taloudessa. Tyttäressäni on monta yhtenevää piirrettä juuri siskoni kanssa. Molemmat pitkästyvät helposti haasteiden puuttuessa, rakastavat leipomista, käsitöitä, pelaamista ja mökkielämää.  Ei liene epäselvää, että olemme aina siskoni kanssa olleet melko lailla eri asioista kiinnostuneita. Iän myötä alan pehmentyä mökkielämälle, mutta en ole viehättynyt pelaamisesta edes tällä pelaamisen kultakaudella. Trivial Pursuit taitaa olla ainut peli, josta aidosti pidän, johon minua ei tarvitse millään muotoa taivutella mukaan. Tyttäreni on sosiaalinen, mutta tarvitsee myös latautumista omissa oloissaan. Olen samanlainen. Juhlat kohottavat, mutta sitten on hyvä taas vetäytyä. En koskaan oikein viihtynyt lasten kesäleireillä: ihmisiä oli joka nurkka täynnä. Oli pakko olla kokoajan sosiaalinen. Miten ihmeessä suurperheen lapset ja aikuiset jaksavat? Ilmeisesti kaikkeen tottuu; kylkikyljessä elämiseen ja jatkuviin ääniärsykkeisiin. Viihdyn loistavasti omassa seurassani ja kaamoksessa: on ihanaa, kun ei ole hyvän sään sanelemaa pakkoa mennä ulos.  Myös lähimmät ystäväni, paria lukuun ottamatta, rakastavat olla paljon omissa oloissaan.

Mieheni suvussa on olympiaurheilijoita, joten tuskin on outoa, että tyttäreni on myös urheilullinen. Huomasin hänen loistavan tasapainonsa, kun hän ei koskaan kaatuillut kävelemään opetellessaan. Hän on vahva ja notkea, voittaa luokkansa poikiakin kädenväännössä.  On hämmentävää seurata hänen vaivatonta suhtautumista liikkumiseen, kun itse en tule mistään varsinaisesta urheilijasuvusta. Halu liikkua tulee täysin sisäsyntyisesti. Olen niin toista maata.

Minulle on aina sanottu, että olemme tyttäreni kanssa kovin samannäköisiä. Se on totta, mutta kyllä niitä geenejä tulee muualtakin. Kun isäni veljen vaimo näki tyttäreni pitkän ajan jälkeen, hän totesi heti, että kylläpä tyttö on isoisoäitinsä näköinen: “Tyttö on kuin pikku Rauna!”. Kun katselen anoppini, perheensä kuopuksen lapsuuskuvia, näen niissäkin tuttuja piirteitä ja ilmeitä. Hyvin ovat geenit sekoittuneet.

Olen onnellinen, että tyttäreni on todella hauska, ja yhä enenemässä määrin kuulen osuvia sutkautuksia. Olen iloinen, että saan tyttäreni kanssa jatkaa hassutteluperinnettä; äitini on aina osannut hullutella, esimerkiksi pukeutua hassusti vain ilahduttaakseen lapsiaan. Äitini on myös aina osannut aidosti nauraa itselleen; taito, joka niin monilta tuntuu puuttuvan. Mutta on tyttärelläni se melankolinenkin puoli. Ja tuota ominaisuutta löytyy vahvasti vanhempien sukuhaaroista. Välillä oikein ihmettelen, miten syvissä vesissä pieni ihminen ui. Kun synkkyyden hetki tulee, hän menee huoneeseen ja kirjoittaa runon. Kuinka tutulta tuo tapa tuntuukaan. Tyttö on kuin äitinsä.

Vappuna Heini Issue -sivusto täyttää 6 vuotta. Viime vuonna juhlittiin antaumuksella 5-vuotista taivalta Ivana Helsingin – liikkeessä Uudenmaankadulla. Muistelen kemuja yhä lämmöllä. Kiitos vielä kerran teille jokaiselle, jotka tulitte ja juhlitte Heini Issuen rajapyykkiä kanssani ja yhdessä yhteistyökumppanieni kanssa.

Text/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö (except old pictures)

Follow my blog with Bloglovin

Myllypuron monta elämää 

Puolisoni Sakari Röyskön Myllypuro niminen valokuvanäyttely avautuu yleisölle perjantaina 21.4.2017 Helsingin kaupungintalon Virka-galleriassa. Sakari kuvasi reilun vuoden ajan Myllypuroa ja sen ihmisiä. Aloite näyttelystä lähti Myllypuroseurasta, jonka jäsenet näkivät Sakarin Myllypuron eri miljöissä taltioimia kuvia Heini Issue -blogissa. Myllypuroseura tilasi Sakarilta kokonaisuuden, joka kuvaa muuttuvaa Myllypuroa ja juhlistaa seuran 50-vuotista taivalta. ”Innostuin heti ajatuksesta. Halusin näyttää lähiön muutoksen erityisesti ihmisten kautta”, Röyskö kuvaa. Myllypuro-näyttely on nähty suppeammassa kokoonpanossa viime vuonna asukastalo Myllärissä ja Stoassa. Virka-gallerian näyttely on laajin kokonaisuus, siellä on esillä useita uusia otoksia.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla myllypurolaista.

Vantaa, maaliskuu, 1989.  Istun pirttipöydän ääressä keittiössä. Äiti avaa radion ja siellä kerrotaan, että kaksi pientä tyttöä ja murhattu. Tytöt on houkuteltu surmamatkalle Myllypurosta. Siinä se on. Myllypuro on pääkaupunkiseudun hirvittävin paikka. En ota tarkemmin asioista selvää, ja minulle jää kovin epäselväksi, että itse asiassa murhaaja asui Itäkeskuksessa ja surmatyö tapahtui Vihdissä. Minulle Myllypurosta tulee pääkaupunkiseudun kirotuin alue. Vannon äidilleni, etten koskaan asuisi moisessa paikassa. Kun perheemme ajaa Myllypuron ohi Kehä I:llä, käännän katseeni kirjaimellisesti poispäin.

Helsinki / Kannelmäki, joulukuu 2009. On saatava lisää elintilaa. Etsimme asuntoa, jossa jälkeläiselle olisi oma huone. Oikotie ja Etuovi vilkkuvat silmissä, kun metsästämme mehukasta remonttikohdetta. Paras vaihtoehto löytyy Myllypurosta. Olen kauhuissani; ei kai nyt sentään! Kun muita hyviä kohteita ei ole tarjolla, päätämme lähteä asuntonäytölle. Eihän tässä ole mitään menetettävää.

Rivitalokokonaisuus on kuorrutettu lumikinoksin. Tulemme eri matkaa asunnolle ja saavun pihapiiriin yksin. Jouluvalot tuikkivat lumisissa pensaissa ja koko pihamiljöö on kuin ihmeellinen joulumaa. Tänne minä haluaisin, mutta miten minä voin haluta sinne, minne en ole koskaan tahtonut. Mutta niin siinä vaan käy, että arkkitehti Bey Hengin suunnittelema ja vuonna 1964 valmistunut asunto vie sydämen mennessään.

Jos joku olisi sanonut minulle vuonna 1989, että muutan Myllypuroon tyttölapseni kanssa, olisin varmasti pyörtynyt. Mutta me olemme viihtyneet. Ympärillä on upea naapurusto ja kylänraitilla kulkee ihmisiä kaikkialta maailmasta.

Sakari kuvasi monta tuttua ja ennestään tuntematonta myllypurolaista. Jokaiselta kuvattavalta on kuvien julkaisuun luonnollisesti lupa. Kun ensimmäinen Myllypuro-näyttely oli esillä asukastalo Myllärissä, tyttäreni koulukaveri kommentoi kummastuneena teosta, jossa mies ulkoiluttaa koiraa: ”Miksi isoisän maha näkyy kuvassa?” Maailma on pieni kylä. Jokainen vastaantulija on jonkun sukulainen tai ystävä.

Sakari on ennen kaikkea dokumentaarinen valokuvaaja: ”Haluan kuvata maailman sellaisena kuin se on. Iän myötä olen oppinut nauttimaan vuodenaikojen vaihteluista. Olen toisinaan joutunut keskeyttämään toiset työt, kun olen huomannut, että ulkona on huumaavan kaunis valo ja Myllypurossahan on todella kaunista.”

Myllypuro-näyttelyn kuviin päätyivät myös naapurimme Riti ja Masa. Yhteistä matkaa heillä on jo 1950-luvulta saakka. Myllypurossa pariskunta on viihtynyt 50 vuotta. Saapa nähdä, kuinka kauan me viihdymme; 29. huhtikuuta 2010 kannoimme muuttolaatikot ovesta sisään, emmekä ole lähdössä minnekään. Myllypuro on ollut minulle toistaiseksi se elämäni paras paikka asua.

Text/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin

Saisinko viltin? Sukelluksia parisuhteen saloihin

Lähes joka ilta katsomme mieheni kanssa jonkun elokuvan tai tv-sarjan jakson. Kun pyydän viltin, mieheni aavistaa jo, että kohta minulle tulee uni. Hän tuntee minut läpikotaisin. Kun katsoin miestäni eilen juhlissa poikki huoneen, tiesimme tarkalleen, mitä molemmat ajattelimme kahden ystävämme keskustelujen luonteesta: kun cityhippi kohtaa pankkiirin, syntyy aina jotain herkullista ja viihdyttävää.

Olen ollut saman miehen kanssa naimisissa 17 vuotta. On mukavaa, että  mediassa näkee silloin tällöin juttuja pitkistä liitoista. Nämä tarinat antavat toivoa ja uskoa siihen, että paljosta voi elämässä selvitä ja rakkaus kestää ajasta aikaan. Tarjoan tässä blogipostauksessa muutamia periaatteita, joita olen oppinut vaalimaan liitossamme. Näkemykseni ovat kovin subjektiivisia, mutta kirjoitin tekstin, koska olen monta kertaa itse saanut toisen ajatuksista ja kokemuksista apua omaan elämääni. Haluan antaa takaisin. Joillekin Facebook-ystävilleni ajatukseni ovat osin tuttuja.

Ensin karsitaan häiriötekijät. Parisuhteen ydin on henkinen uskollisuus. Sosiaalinen media tuo menneisyyden kotisohvalle. En ole nuoruuden poikaystävieni tai teinivuosieni ihastusten ystävä Facebookissa, en seuraa sosiaalisessa mediassa yli päätään sellaisten ihmisten elämää, jotka voisivat tuoda elämääni tai parisuhteeseeni häiriöitä. Jos mielessään haaveilee aina toisesta tai toisista, suhteeseen pesiytyy haaveilusyöpä. Olen vakuuttunut, että henkinen uskottomuus hapattaa ja johtaa suhteen tilaan, joka ei tuo syvää tyydytystä. Häiriötekijät syövät keskinäistä luottamusta, jolle parisuhde rakentuu.

Puoliso ei ole pelastaja. Olen vakuuttunut siitä, että puoliso ei voi olla terapeutti eikä isän tai äidin korvike. Puolison tehtävä on mielestäni olla tasa-arvoinen kumppani. Toki parisuhteeseen kuuluu se, että kuljetaan toisen rinnalla myös tiukan paikan tullen. Mutta kun elämässä tulee isoja psyykkisiä haasteita, silloin on hyvä mennä juttelemaan asiantuntijan kanssa. Puolisoa ei tule imeä tyhjiin tai vaatia häneltä roolia, johon hänellä ei ole koulutusta eikä osaamista. Kukaan yksittäinen ihminen ei voi olla vastaus yksilön kaikkiin tarpeisiini. On hyvä muistaa, että puoliso ei voi korvata menetettyä lapsuutta tai korjata ihmissuhteiden minuun jättämiä haavoja. Puoliso ei voi olla väline saada kaikkea sitä, mistä jäin joskus menneisyydessäni paitsi. Elämä voi toki lahjoittaa kauniita korvaavia kokemuksia, mutta parisuhteessa en voi vaatia niitä toiselta itselleni.

Yhteinen arvopohja tekee arjen helpommaksi. Olen taustaltani uskontotieteilijä, ja minulle on päivänselvää se, että ihminen on lähtökohtaisesti homo religiosus eli uskonnollinen. Uskonnollisuus on toki tärkeämpää joillekin ihmisille kuin toisille. Omien havaintojeni perusteella ihmisten parisuhteet kestävät paremmin silloin, kun arvopohja on riittävän samanlainen. Tosin on myös muistettava, että ihmisten arvojärjestelmät voivat elämän aikana myös muuttua radikaalistikin: tullaan uskoon, löydetään joogan kautta uusi henkisyys, vaihdetaan kiihkouskovaisuus yhtä intensiiviseen ateismiin. Vaatii todellista suvaitsevaisuutta pysyä parisuhteessa ja antaa toiselle tilaa, kun puolison maailmankatsomus muuttuu tai murtuu merkittävästi. Olen seurannut läheltä tilanteita, joissa jatkuva puolison käännyttäminen traumatisoi ihmistä, sillä se viestii toiselle sitä, että itse asiassa kelpaat minulle vain, jos uskot niin kuin minäkin. Olen myös sitä mieltä, että vaikka jakaisikin saman vakaumuksen, toiselta ei voi vaatia samanlaisia kokemuksia tai uskonnon ilmenemistä kuin mitä ihminen omissa nahoissaan kokee.

Jälkeläisten synnyttä kovinkin maallisesti ajattelevat ihmiset huomaavat haluavansa sittenkin siirtää lapsilleen sukunsa uskonnollisia perinteitä. Uskonnollisuus on ihmisessä tiukassa. Jos kumppani on hyvin uskonnollisesta taustasta, se vaikuttaa ihmisessä läpi koko elämän joko vastarintana sitä vastaan, mitä vääryyksiä on kokenut tai uskonnollisuuden harjoittamisena. Kaikkien uskontojen sisällä on kirjo konservatiiveista liberaaleihin, ja se on hyvä muistaa. Itse olen aina suhtautunut varauksella ihmisiin, jotka ovat hengellisyydessään äkkivääriä ja pelkokeskeisiä. Sellaiset ihmiset usein murtuvat juuri siltä osin, jonka suhteen luulevat olevansa vahvoilla. He katkeavat.

Kirjoita kipein ja kehu julkisesti. Yritän käyttää sanoja harkiten. Parisuhteessa on kaksi aikuista, mikä tarkoittaa sitä, että toisin kuin lapsi, aikuiset kykenevät hillitsemään tunteitaan. Kun minulla on jokin asia, joka oikeasti painaa, kirjoitan miehelleni tekstiviestin. Haluan miettiä tarkkaan, mitä sanon, jotta en sanoisi sanottavaani turhan haavoittavasti. Minulla on hyvä muisti ja sanoissa on valtava voima. Sanoilla luon todellisuutta, jossa suhde tapahtuu. Tuo ilmapiiri on myös lapseni lapsuus, teini-ikä ja nuoruus.

Jos suhteessa viljellään viiltäviä sanoja, suhde muuttuu viiltäväksi. Rumat sanat kasvavat korkoa korolle. Hyvässä, pitkässä liitossa ei lannisteta, vaan kohotetaan toista. Arvostavat sanat ovat suhteen henki, elämä ja liima. Julkinen kehuminen antaa viestin niin puolisolle kuin muillekin, että puoliso ja hänen kiinnostuksen kohteensa ja saavutuksensa ovat minulle tärkeitä.

1950-luku meni jo. Perinteisissä arvoissa on puolensa, mutta käsitykset naisten ja miesten töistä saisivat kyllä nyt vihdoin unohtua. Tyttäremme oli vuoden ikäinen, kun minut pyydettiin takaisin töihin. Mieheni jäi lapsen kanssa kotiin kahdeksi vuodeksi. Hän hoiti lasta viikot ja valokuvasi viikonloput. Meillä myös ruuat laittaa mies, koska ruoka on hänen suuri intohimonsa. Minä olin meistä se joka teki politiikkaa yli kymmenen vuotta. Kaikki ne, jotka meidät tuntevat, tietävät, ettei mieheni yli kävellä. Hän ei ole nössöä nähnytkään; hän on suorasanainen, eteläpohjalainen mies, jolla on hyvä itsetunto, kiitos upeiden vanhempiensa. En ole koskaan muuten ymmärtänyt, miksi anopin ja miniän suhde pitäisi olla vaikea. Minulla on loistoanoppi, puhumme suoraan, välillä suutummekin ja sitten sovimme. Anoppini on nainen, jolla on käsittämätön kyky rakastaa, kohdata ihmiset armollisesti ja antaa anteeksi.

Yhteinen intohimo syventää. Seksuaalisen liiman ohella tarvitaan yhteinen intohimo. Minulla ja miehelläni on sama rakkaus: visuaaliset taiteet. Käymme taidenäyttelyissä aina, kun siihen löytyy hetki aikaa. Voimme keskustella kuvista ja nykytaiteen näyttelymuistoistamme loputtomasti. Ja tämä ei ole mitään höpöhöpöä selitystä: olemme taidefriikkejä ihan aikuisten oikeasti. Ja teemmehän myös yhdessä Heini Issue -blogia. Olen aina tukenut täysillä mieheni uraa.

Ilman kahdenkeskistä aikaa, jakamista ja tekemistä parisuhde ei kestä eikä kehity. Avioliitto ei ole määräaikainen työsuhde, jonka voi purkaa, kun mielenkiintoisimmat työtehtävät aukeavat muualle. En usko kaukosuhteisiin. En usko liittoihin, joissa puolisot pysyisivät pitkiä aikoja toisilleen uskollisina eri mantereilla. Ihmisen luonto on hyviä aikeita heikompi. Kaikki se, mihin annamme aikaa ja rahaa tuottaa jotain. Puolisoiden keskinäinen rakkaus on päätös. Rakkaus on vahvempaa kuin rakastumisen tunne. Se kestää, kun ulkonäkö muuttuu ja toimintakykyyn tulee sairauden aiheuttamaa häikkää. Rakkaus kestää, kun työttömyys ja työkyvyttömyys iskevät. Rakkaus tuo huumorin niihin hetkiin, joissa ei muuten kestäisi. Todettakoon vielä, että en usko sellaisiin parisuhteisiin, joissa ei ole kriisejä. Kriiseistä päästään yli, jos molemmilla on tahtoa. Olen kiitollinen, että olemme molemmat tahtoneet.

Syksyllä julkaistavan Mustat ikkunat -romaanin sisällöstä en ole juurikaan kertonut. Nyt paljastan sen verran, että tekstini inspiraation lähteenä ovat olleet muun muassa sukuni moninaiset (rakkaus)tarinat. Olen tutkimustyöni tuloksena löytänyt monta oivallusta, joiden ansiosta ymmärrän paljon syvällisemmin joidenkin ihmisten elämänvalintoja, katselen heitä niin kivun kuin kepeydenkin läpi.

Muutama vuosi sitten kuvasimme tyttärestäni kuvia talossa, joka on myös yksi kirjani näyttämöistä.

Text & style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin

Yrittäjäperheen perintö

On varottava, mitä mielessään toivoo, sillä haaveet voivat käydä toteen. Kiihkeällä 1980-luvulla yrittäjäperheet saivat ala-asteikäisen Heinin huomion. Olin vakuuttunut, että kaikki yrittäjät asuvat suurissa röpelötiilitaloissa, joissa uima-altaat kimmeltävät saunaosastolla ja leipäkoneet höyryävät avarassa keittössä. Yrittäjien elämä suksibokseineen vaikutti erityisen lokoisalta. Näiltä kulutuksen hurjilta vuosilta minuun tarttui toive: kunpa saisin yrittäjämiehen. Sitten tuli lama ja moni mahtipontinen talo ammotti yllättäen tyhjyyttään. Yrittäjyyden ylle liukui pelon pilvi. Moni pohti, uskaltaisiko enää yrittää. Onneksi toivo palasi, yrittäjät virkosivat ja Suomi sai nousta talouden pohjamudista. Ja minulle kävi toiveeni mukaan: sain yrittäjämiehen ja uima-altaankin; se tosin sijaitsi anoppilassa. Yrittäjiä ja yrittämistä arvostan edelleen, tosin kovin eri syistä kuin ennen.

Heini Issue -blogin naistenpäivän kasvo on Nina. Tämä kauriinkatseinen ja päättäväinen nainen sai kasvaa yrittäjäperheessä. Isänsä Nina muistaa aina yrittäjänä, äiti tuli puolisonsa kannustamana myöhemmin mukaan yritystoimintaan. Tänä päivänä vanhemmat toimivat yhdessä kauppiaspariskuntana. Yrittäjäperheessä Nina on oppinut arvoja, joille hän rakentaa yhä elämäänsä. “Ahkeruutta ja periksiantamattomuutta on aina painotettu ja sitä, että työt tehdään hyvin. Vanhempani ovat osoittaneet omalla esimerkillään, että tavoitteet ja haaveet on mahdollista saavuttaa, mutta niiden eteen täytyy tehdä töitä”, Nina kuvaa. Mielikuva ahneesta yrittäjästä ei sovi Ninan omaksumaan ajatukseen yrittäjyydestä. “Antaminen ja auttamisen halu ovat olleet vahvasti läsnä lapsuudessani ja perheemme arjessa. Oman yrityksen kautta vanhemmillani on ollut ja on yhä mahdollisuus auttaa muita, antaa ja lahjoittaa eteenpäin. Haluan myös itse vaalia tätä perintöä.” Mutta varallisuudella on ollut myös kääntöpuolensa.”Luokkakaverit huomauttelivat joskus isosta talostamme ja perheen ulkomaanmatkoista. En kertonut koulussa suureen ääneen perheemme elintasosta, kun huomasin, että se aiheuttaa ihmisissä kateutta”, Nina toteaa.

Nina opiskelee liiketaloutta ja suuntautuu opinnoissaan johtamiseen, tulevaisuuden työyhteisöjen kehittämiseen ja esimiestyöhön. Oppiaine ei ollut mikään itsestäänselvyys: pitkään tuntui siltä, että hän keskittyisi tulevaisuudessa aivan muuhun kuin bisnekseen. “Viihdyn todella hyvin. Yrittäjiä ja yritysjohtajia läheltä seuranneena tiedän, kuinka paljon riskejä ja rohkeutta työ vaatii. Minulla ei ole tulevaisuudestani harhakuvia”, Nina sanoo. Opiskelujen ohessa Nina tekee tietenkin myös töitä. Tämä nainen ei aio jäädä laakereille lepäämään: hän on työskennellyt 15-vuotiaasta saakka perheen yrityksissä. Ja mikä parasta: välit perheenjäsenten kesken ovat yhä lämpimät. Vaikka vanhemmilla on ollut paljon hallinnoitavanaan, töitä ei ole koskaan tehty perhesuhteiden kustannuksella.

Ivana Helsingin tehokaksikko Paola ja Pirjo Suhonen ovat myös yrittäjäperheen tyttäriä. Naiset ovat rohkeasti menneet kohti uusia ideoita ja avauksia kuten vaikkapa sisustusryijyjä. Ivana Helsingin Diamond-ryijy tuo hienostunutta kimmellystä kotien seinille. Sisustustuotteiden ja tapahtumien ohella Ivana Helsinki toteuttaa yhä myös uusia vaatemallistoja. Ivana Helsingin vuoden 2017 mallistoteema on Eläin Oikeudet. Animal Rights! –mallisto ottaa kantaa eläinten paremman elämän puolesta. Mallisto kunnioittaa erityisesti Paolan tapaamia Romanian kulkukoiria. Valokuvaprintin jokainen koira tunnetaan nimeltä. Ivana Helsinki tulee avaamaan koirien tarinoita kuluvan vuoden aikana.

Mustat ikkunat -romaani etenee kohti loppuviilausta. Kaksi ja puoli vuotta ottanut hanke alkaa olla pian kasassa. Sakari rakensi minulle työpisteen uuteen työhuoneeseemme, ja olen muutaman kerran jo istunut kirjoittamaan uuden uutukaisen pöydän ääreen. Huonekalujen ohella sain uudet näkymät; toivoa sopii, ett tuoreus kuuluu myös kirjan tekstissä. Yrittänyttä ei laiteta.

Ihanaa naistenpäivää!

Dress/ Ivana Helsinki (Felicia)
Digiclock Purse XL Black/ Ivana Helsinki,
Black blouse & black shoes/ Fida
Liquid leggings/ second hand

Text, make up & style/ Heini Röyskö

Photographed by Sakari Röyskö

Follow my blog with Bloglovin